Mallarme: Faunin iltapäivä 

Fauni: Nämä nymfit haluan ikuistaa. 

Niin kirkas 

Heidän keveän heleä lihansa ilmassa leijailee raskaassa, mättäisessä unessa.

Rakastinko unta? 

Epäilykseni, menneen yön möykky, haipuu hentoon oksistoon, oikean metsän asussaan se todistaa: yksin uhrasin voiton vuoksi ruusujen väärän ihanteen  

Pohtikaamme...

Oi rauhallisen rämeen sisilialaiset rannat, aurinko turhamaisuuteni saa kuohumaan, vaiti säihkekukkien alla KERTOKAA että leikkasin täällä lahjakkuuteen laonneet ontot ruo'ot; kun kaukainen vehreys viiniköynnöksensä lähteille omistaa, aalto merenvihreässä kullassa eläimellistä valkeutta tuudittaa: hitaasti, aavistellen ruokopillit syntyvät, joutsenet lentävät, ei! Vedenneidot pelastuvat, sukeltavat...

Turta, punaruskea hetki on karrella, ei ilmi käy millä taiteella kokonaisuus hajoaa, on turhan immekäs hän joka la-säveltä halajaa: Lilja! Voisin herätä ammoiseen hehkuun, ryhdikkäänä ja yksin, muinaisessa valovirrassa. Ja yksi teistä teeskentelyä kavahtaa.

Heidän huuliltaan kumpuaa sulotyhjyys, suudelma, joka hiljaa, kavalasti suostuttelee. Rintani, neitsyttodistaja, oudon pureman huomaa, jalon hampaiston jälkeä tunnustelee. Vaan rittää! Valitsi uskotukseen taika kaksi valtavaa vihvilää sinessä kahisevaa, nuo vesiheinät posken pulman itseensä suuntaavat, huvittuneen unelman pitkän soolon. Ympärillä kauneus, väärä myllerrys, ja herkkä laulumme soi; yhtä korkealla kuin rakkaus livertää onnen auvoinen pyörrytys puhtaaseen selkään, kylkeen pujahtaa, ja verhottuihin katseisiin turhan soinnukkaan, yksitoikkoisen rivin sinkautan.

Oi nymfit, puhkukaamme MUISTOJEN kimaraan. Katseeni vihvilöihin reikiä puhkoi ja porautui jokaiseen ikionkaloon; polte aaltoihin vaipui, metsätaivas raivonhuudoista kaikui; hiusten upea ryöppy väristen kirkkauteen katoaa, oi jalokivet! Kiiruhdan; ja kun jaloissani yhteen liittyvät (musertuneina; kahtena olemiseen tuskastuneina) unettaret käsivarsiensa satunnaiseen syliin, heidät anastan vapaaksi päästä, ja lennän lehtoon mitättömän siimeksen vihaamaan ja ruusuista tuoksun aurinko haihduttaa, kun uuras työmme päivän haipuessa raukeaa.

Sinua palvon, neitsyiden viha, oi villi hurma, kun alaston, kirottu taakka huuliltani janoisena tulena pujahtaa, kuin salama se sävähtää! Lihan salainen kauhu julmista jaloista ujoon sydämeen asti ulottuu, kaiken viattoman se hylkää märkänä hulluista kyynelistä ilon huurua hohkaten. Riemuiten tein rikoksen: kun oli peitonnut pettävät pelot, jumalten vahvojen suudelmien takkukimpun selvitin; raikuvan nauruni hautasin toisen sulopuimuihin (pelkällä sormella hahmotin: värittää valkean untuvan sisaren halu, nuorempi heistä ei punastua taida, hän on viaton). Vapautukoon oudon heikkouksien otteesta, käsistäni tämä saalis iäti kiittämätön, säästyköön säälin kyyneleet, ne minut huumaavat.

Voi! Kohti onnea toiset minua johdattavat, he palmikoistaan ovat sarviini tarttubeet: intohimoni, olet jo kypsää purppuraa, granaattiomenat auki räjähtävät, mehiläiset surisevat; ja veremme hullaantuneena, valloillaan, virtaa ikuisesta halusta kuohuen. Kun tämä kultainen metsä väreiksi, tuhkaksi leimahtaa, lehvästön hämyssä juhlamieli roihuaa: Etna!Luonasi Venus käy laavallesi viattomat kantapäänsä laskee, kun jyliee unen suru ja liekki hiipuu. Pitelen kuningatarta!

H yvästi te kaksi; varjoiksi muutuitte, teidät näen.